Odotin jännittyneenä tallin pihassa traileria, jonka olisi pitänyt saapua jo viisitoista minuuttia sitten. Vesipisarat tipahtelivat maahan ja taivas oli synkännäköinen. Toivottavasti vain mitään vakavaa ei ollut sattunut, ajattelin hermostuneena ja tähyilin autotielle. Viime viikolla olin nimittäin lupautunut hieman äkkipikaisesti tarjoukseen, johon moni olisi varmaankin vastannut kielteisesti. Minä halusin kuitenkin ottaa riskin ja toivoin todella, että myyjän antamat tiedot täsmäisivät.
Pian helpotuksekseni näinkin valkoisen hevosrekan kaartavan mudan täyttämään pihaan. Samassa katsoin hevosrekkaa tarkemmin, siis mitä? Tuo tosiaan oli hevosrekka, eikö sen pitänyt olla traileri, ihmettelin ja jäin hämmentyneenä katsomaan suuren auton tuloa pihaan. Hevosrekan pysähdyttyä, ajajan paikalta maahan hyppäsi parrakas mies. Hän vaikutti noin viisikymppiseltä ja hänen ilmeensä kertoi kuinka paljon häntä oikeasti kiinnosti ajaa tällaisella säällä.
- Jarno tässä, terve vaan. Tuolla ne sun kopukkas olisivat, aika kaameaa meteliä osaavat pitää, mies murahti ja osoitti rekkaa päin.
- Ai siis kopukkas, mutta eihän niitä pit... lauseeni jäi kesken, kun Jarnoksi esittäytynyt mies alkoi jo avaamaan rekan peräluukkua. Olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni tapahtuneesta, että en muuta kuin katsonut suu auki tilanteen etenemistä.
- No aiotko sinä antaa minun tehdä kaiken työn, tule nyt jeesimään, mies naurahti ja käveli sisälle rekan pimeyteen.
Kiiruhdin miehen perään rekkaan, jossa hädin tuskin näki eteensä. Hevoset hirnuivat ja steppailivat edes takaisin, enkä ollut varma mitä tästä vielä seuraisi. Samassa Jarno ojensi minulle kaksi riimunnarua toisen oikeaan ja toisen vasempaan käteeni. Lähdin horjuvin askelin kulkemaan kohti himmeää valoa, joka tuli tallin seinissä olevista lampuista. Hevoset tai ponit, en ollut itsekään enää varma, seurasivat minua onneksi kiltisti lastaussiltaa pitkin kohti tallin edustaa. Jarno tuli heti perässäni oikealla puolellaan vielä yksi hevonen, joka ei ollut aivan yhtä kiltillä tuulella, kuin minun hallussani olevat nelijalkaiset. Hevonen poukkoili kaikkiin ilmansuuntiin, eikä selvästikkään halunnut pysyä hetkeäkään aloillaan.
- No, mihis nää nyt sitte viedään? Jarno kysyi möreällä äänellään ja yritti samalla pidellä steppailevaa hevosta paikoillaan.
- Tässä on varmaan käynyt jokin väärin käsitys, ei minulle pitänyt tulla kuin yksi hevonen, vastasin miehelle ääni ihmetystä täynnä.
- Minulle kyllä sanottiin, että nämä kaikki kolme tulevat samaan osoitteeseen. Ja paperitkin ovat tuolla rekassa valmiina odottelemassa nimmariasi, mies alkoi jo kiivastumaan.
- Viedääs nää nyt tuonne talliin, en minä takaisinkaan enää lähde, hän ärähti jo kovemmin, kun ei huomannut minussa minkäänlaista liikettä. Havahduin ja lähdin nopeasti miehen perään, joka oli kadonnut jo talliin.
Muutama tunti myöhemmin, istuin tallissa heinäpaalin päällä kahvikuppi toisessa ja ostopaperit toisessa kädessä. Huokaisin syvään, jonka jälkeen vilkaisin äskettäin tyhjinä ammottavia karsinoita, joissa nyt oleskeli tyytyväisen näköisiä asukkaita. Ruskea islanninhevonen näytti oikein kivalta tapaukselta, se oli ainakin ollut koko ajan hyvin kiltti. Sen viereen olin laittanut paint-hevosen, joka oli aikaisemmin poukkoillut pihassa, joka suuntaan. En ollut aivan varma miten minun kävisi ruunan kanssa, mutta olin toiveikas sen suhteen. Viimeiseen karsinaan oli tullut kermanvärinen pieni hevonen, joka oli osoittaitunut todella araksi. Se säikähti pienintäkin omituisempaa ääntä ja oli käpertyneenä karsinansa takanurkkaan.
- No ei kai tässä auta muu kuin alkaa hevosen kouluttajaksi jälleen, hymähdin ja muistelin samalla Sinisimpukan nykyisten hevosten tuloa tallille. Siitäkin olisi pitkä tarina kerrottavana...
